Arkkitehti Harri Hautajärven toimittama kirja Rakennetun Suomen tarina on hieno kokoelma kirjoituksia joissa käydään läpi niin yksittäisiä rakentamisen aloja kuin laajempia historiallisia kokonaisuuksia kuten kaupungistumista. Miten mikäkin aikakausi on vastannut eteen tuleviin haasteisiin. Teollinen rakentaminen, sairaalat, koulut ja saunat on esitelty omana kokonaisuutena. Kirjassa on runsaasti kuvitusta ja esimerkkejä. Kirja on käsiteltäväksi hankala, eikä siitä ole sängyssä iltalukemiseksi. On nimittäin painava ja iso kaksikiloinen.

Rakennusten purkamisen ja korjaamisen trendejä on käsitelty useassakin jutussa, mutta nostan esiin Netta Böökin artikkelin, joka sopii Taitajasanoman teemaan. Vanhoja ennen 1921 tehtyjä rakennuksia on Suomessa jäljellä vain 5 % kannasta. Ja kanta tietenkin pienenee jatkuvasti. Voisi ajatella, että jokainen pelastettu rakennus on vaivansa arvoinen. Näin ei kuitenkaan ole aina ajateltu, eikä ehkä ajatella vieläkään.

Talonpoikainen kulttuuri

Suomalaisen rakennusten säilyttämisen kannalta oli pitkään vallalla käsitys, ettei talonpoikaista kulttuuria juuri kannattanut ylläpitää. Rakennukset olivat käyttöä varten. Niitä siirreltiin ja osia kierrätettiin purkamisen jälkeen. Säilyttämisen arvoisina pidettiin isoja tunnettuja muinaismuistoja ja kivilinnoja kuten Olavinlinna tai Turun linna. Näitäkin on restauroitu surutta eri aikakausien hengessä rakentamalla betonisia sisustoja. Osa suunnitelmista on ehkä onneksi jäänyt tekemättä.

1800-luvulla kansallisromantiikan vaikutuksesta heräsi kuitenkin kiinnostus vanhan restauroimiseen. 1920-luvulla aiemmin purettuja puukirkkoja ryhdyttiin suojelemaan itävaltaisen professorin toimesta.

1950- ja -60 lukujen puukaupunkien ja kylien purkuvimma sekä uuden rakentamisen taustalla oli asumisen modernisointi ja tehokkuus. Ilmiö oli yleinen koko läntisessä maailmassa. Haluttiin kokeilla ja kehittää uusia rakennusteknisiä menetelmiä. Samalla menetettiin vanhojen kylien keskustoja ja puukaupunkeja lähes kokonaisuudessaan. Tottakai monet alkeellisissa olosuhteissa asuneet halusivat uusiin valoisiin tiloihin.

Museoviraston edeltäjänkin kanta oli, ettei kannata säilyttää kuin yksittäisiä hienompia kohteita. Siten vanha Rauma olisi poistunut lähes kokonaan, Turkuun olisi jäänyt vain linna ja tuomiokirkko sekä Luostarivuorenalue.
Helsingissä purettiin raivona 1800-luvun vanhoja taloja. Paljon feikkiä tapahtui. Kämpin ulkokuori jouduttiin jälkeenpäin uusimaan vanhaa mukaellen. Kekkosen syntymäkoti Lepikon torppa muutettiin savupirtiksi, jotta tarina olisi tosi. Keskiaikaisiin kirkkoihin tehtiin betonilattioita ja uusia lämpöteknisiä ratkaisuja.

Restaurointi muuttui peruskorjaukseksi. Usein vain kuoret jäivät, kuten Hansa-kortteli Turussa tai Helsingissä kaupungintalo.

Energiakriisin satoa

1973 energiakriisi tarjosi uusien materiaalien ja korjausohjeiden runsautta. Muovimaalit, pellitetyt talot, eristäminen muovisilla höyrysuluilla, lastulevyt esimerkkeinä uusista materiaaleista. Kosteutta poistamaan rakennettiin koneellisia ilmanvaihtoja. Seuraukset ovat osin tunnettuja.

1980-luvulla erkaantui kaksi tietä. Korjaaminen rakennuksen tai bisneksen ehdoilla. Museovirasto lähti omille linjoilleen ja kiinnostuttiin perinteisistä materiaaleista ja rakennustavoista. Tämä oli myös pelastus monille käsityöammateille kuten perinnepuusepille, – maalareille muurareille, ikkunoiden huoltajille, ovien tekijöille ja kattopeltisepille.

Paljon on tehty, mutta silti edelleen keskustellaan ja kiistellään siitä miten olisi paras korjata. Nykyisen hometalo- ja sisäilmaongelmien vaivaamien rakennusten rinnalla on monta perinteisen ilmavaihdon tai kattorakentamisen taloa vielä hyvässä kunnossa sadankin vuoden päästä.

Hautajärvi, Harri (toim.) Rakennustietosäätiö RTS 2017
18 artikkelia

Kuvat tällä sivulla on Taitajasanoman paitsi kirjan kansi.