Rakentaminen, asuminen, kaupunki -blogi

Jutut:



Kaupunki- liikkumisen este?
Tulevaisuudentutkimuksen professori Markku Wilenius lainaa mainiossa kirjassaan” Tulevaisuuskirja – Metodi tulevaisuuden ymmärtämiselle” antropologi Bruce Chatwin ajatusta levottomasta ihmisestä, joka haluaa vaihtaa paikkaa alituiseen muuttaen tai matkustaen. Tämä pakonomainen jäänne juontaa juurensa ihmisolion pitkään metsästys- ja paimentolaisjaksoon.

Suomalaisten esi-isät taisivat päätyä tänne etäiselle maailman kolkalle metsästämään ja kalastamaan rauhassa. Saariston ja vesistön rikkoman rannikon suojissa oli hyvä lymyillä vainolaista, joka pyrki laajentamaan näkemystään hakemalla kaupallista – tai ryöstösaalista. Viikingit, espanjalaiset, portugalilaiset, hollantilaiset ynnä muut ovat katselleet aavalle merelle miettien, mitähän tuolta löytyisi. Täällä asuville reviiri oli pienempi ja suuntautui pyyntimaille oravannahkojen hakuun. Myöhemmin tuli metsä, terva, puu ja sellu.

Chatwin väittää, että kaupungistuminen on liikkumisen este. Eletään samassa asunnossa tuijotellen vastapäisen talon ikkunoita ja seiniä. Levottomuus valtaa mielen ja on pakko lähteä liikkeelle.
Kaupunkisuunnittelussa pitääkin ottaa huomioon sisäisen levottomuuden tuottama pakko. Tarvitaan puistoja, tapahtumia ja mahdollisuus liikkua ja harrastaa liikuntaa. Tiivistyvä kaupunki uhkaa vähentää vapaita alueita kuten puistoja. Tätä puolet suomalaisista vastustaa.

Ihmisiä asuu kaupungeissa enemmän kuin maaseudulla. Onko kaupungistuminen maaseudun vihollinen? Mökkejä on puoli miljoonaa ja enemmänkin laskutavasta riippuen. Osa soveltuu pitempiaikaiseenkin oleskeluun. Maaseutusuomessa tultiin kaupunkiin huvittelemaan. Nyt kaupunkilaiset käyvät luonnon helmassa rauhoittumassa.


Suunnittelu ja asuinympäristön imago


Rakentamisen korkeasuhdanteen aikana on vaadittu erilaisten normien purkua. Kaavat pitäisi saada nopeammin valmiiksi ja jarrutukset minimoitua. Kiihkeä aika tuottaa ylilyöntejä. Joskus purkamista, joskus surkeaa rakentamista.

Kuntaliitto on tehnyt tutkimuksen suunnittelun vaikutuksesta kunnan elinvoimaisuuteen lue lisää. Yllätys ei liene se, että suurin osa tutkimuskohteen eli maankäytön suunnittelijoista pitää suunnittelua hyvänä ja merkittävänä kokonaisuuden kannalta. Palvelut, asuinympäristö ja imago paranivat ja vaikuttavat kunnan elinvoimaisuuteen.

Suunnittelun pitkäjänteisyys on ristiriidassa kuntien nopeatempoisemmalle kaavoitukselle. Vastaajat eivät usko kuntien ja seudullisen suunnitteluyhteistyön toimivan ilman pakkoa. Kuntien toivottiin kuitenkin voivan päättää maankäytön suunnittelusta itsenäisesti. Luottamushenkilöiden ymmärrystä pitkäjänteiseen suunnitteluun epäiltiin.

Kirjassa Rakennetun Suomen historia, varatuomari VTM Lauri Jääskeläinen liputtaa hyvän kaavoituksen puolesta. Hän antaa esimerkin vapaasta asumisesta ja rakentamisesta, josta Kööpenhaminan vapaakaupunki Christiania on kuuluisa. Rakentamisen normittomuuden oikein villiinnyttyä, otettiin asia esiin asujien kesken. Seurauksena oli jopa tiukemmat normit ja oma rakennuslaki, joka on Euroopan tiukimpia. Silti normeja pitää Jääskeläisen mukaan purkaa silloin kun muuttuneet olot kahlitsevat rakentamista liikaa.

Katedralskolanin alta löytyi vanhaa Turkua. Rakentamisen muistumia 1200-luvulta lähtien aina näihin päiviin asti.


Kaupunkipuistot matkailuvaltti

Turun kaupunkipuisto täytti viisi vuotta. Ympäristöministeriön neuvos Jukka-Pekka Flander esitteli kaupunkipuistojen syntyhistoriaa. Jäljet juontavat Ruotsiin, jossa tällainen toteutettiin kuninkaallisella käskyllä. Erona suomalaisiin puistoihin on, sillä Suomessa puistot ovat syntyneet ”alhaalta ylös”-periaatteella. Tämän vuoksi Suomen malli kiinnostaa muuallakin Euroopassa.

Ylläpitopäällikkö Mari Helin ja ympäristöneuvos Jukka-Pekka Flander.


Kaupunkipuistoja on tähän mennessä muodostettu yhdeksän. Niissä kaikissa on ajatuksena rakennetun ympäristön, luonnonympäristön ja kulttuurimaiseman jonkinasteinen jatkumo. Yllättäviä kohteita ovat muun muassa Forssa tai Porvoo. Porvoosta tunnetaan puukaupunki ja Forssa teollisuuskaupunkina, mutta hieno vesistö ja kaupunkiympäristö jatkumona maaseutu ovat valtteja.

Kaupunkipuistot ovat varmasti sitä mitä turisti voisi Suomesta hakea. Lyhyt matka majoituksesta suoraan luonnon helmaan oikein annosteltuina kaupunkinäkyminä tuovat rahaa ja mainetta Suomelle.tsekkaa kuvia

Kaupunkipuistojen ajatuksena on myös, se että ne kehittyvät edelleen.

Aurajoki on luonnollinen historiallisesta lähtökohdastaan, sillä sen varrella voi nähdä koko suomalaisen kulttuurin kehityksen lähtien Liedon linnavuorelta, Koroisten piispanlinnan ja Tuomiokirkon sekä vanhan ja keskiaikisen kaupungin kautta Turun linnalle ja teollisen Suomen eri aikakausille. Onneksi kaikkea ei purettu. Poliittinen historia näyteltiin täällä vielä pitkään, 1800-luvun puoliväliin asti.

Yllättävää on se, että Aurajoen hienouden löytäminen kesti kovin kauan. Mutta monille syntyperäisille se onkin ollut löyhkäävä viemäri, jonne on sopinut heittää niin fillarit kuin muut jätökset. Kasitietä pitkin tulleelle toki avautui heti mahdollisuuksien kanava, mutta samalla este ykköstielle.


50 vuotiaat talot joutavat kaatopaikoille


Turun vanhojen talojen purkamisesta on kirjoitettu monta kirjaa ja lukuisia artikkeleita. Yksi parhaista on Markus Kivistön pro gradu työ, joka pureutuu muutamaan tapaukseen seikkaperäisemmin lehtikirjoittelun, valtuustokeskusteluiden ja viranomaislähteiden avulla.

Työstä välittyy kuva aikakaudesta, joka halusi katsoa eteenpäin tuhoamalla vanhan tunkkaisen tiellä olevan ja tuomalla uutta, raikasta tilalle. Vastustajat leimattiin armotta kehityksen jarruiksi ja museoväeksi. Aivan selkeitä rajalinjoja ei voi vetää, ketkä olivat vastustamassa ja ketkä halusivat uutta. Tietenkin rakennuttajat ja rakentajat halusivat työtä itselleen. Ajan arkkitehdit, virkamiehet ja poliittiset demokraattisesti valitut päättäjät tekivät kukin tahollaan omaa työtään, jotta kehitys pääsisi vauhtiin.

Aikakauden ajatuksena olikin, että rakennukset tehdään kestämään vain 40-50 vuotta. Esimerkiksi hometaloiksi päätyvät menevät tämän rationaalisen ajattelun mukaisesti kaatopaikoille näinä päivinä. Monet kaupungit saanevatkin siten aivan uuden näköisen hienomman keskustan.

Surkuhupaisia näytelmiä oli lukuisa joukko. Erityisesti nousee esiin Seikon talo tai Julinin kortteli ja niin sanottu Nobelin talo.

Julinin korttelinJulin (https://fi.wikipedia.org/wiki/Julinin_tontti) paikalle piti rakentaa Stockmannin tavaratalo. Asiasta keskusteltiin hyvinkin pitkään, kunnes yhtäkkiä paikka revittiin maan tasalle. Kirjoittajan mukaan alue jäikin rakentamatta lähes pariksi vuosikymmeneksi ja kaupunkilaiset saivat siksi aikaa tilalle nakkikioskin ja pienoisgof-radan. Lopputulema oli jotain aivan muuta kuin tavaratalo. Aikakautensa helmi.

Nobelin Nobelin talo(https://fi.wikipedia.org/wiki/Nobelin_talo) taloakaan tuskin moni muistaa Uudenmaankadulla. Se edusti Turussa harvinaista empire tyyliä. Rakennuttaja oli jo lupautunut korjaamaan rakennuksen, jos saisi vuokraoikeuden kymmeneksi vuodeksi. Tämä ei kelvannut valtuuston päättäjille, vaan rakennus sai purkutuomion.

Turku ei suinkaan ollut yksin vanhan purkamisen kiihkossa, vaan samasta kärsi suurin osa Suomen kaupungeista ja kauppaloista. Myös Euroopassa oli samantapainen trendi meneillään ja Tukholmasta tiedämme miten kävi Norrmalmenin.
Barkerin puisto (linkki) on osoitus, siitä miten rakennus vain puretaan, eikä mitään edes tehdä tilalle. Rakennusten välitilat, puistot, aukiot ja kulkureitit ovatkin monesti lapsipuolen asemassa.

Kaupunki ja rakennus ovat symboleja ja rakentaminen aikakautensa tuotteita. Asujille ne ovat mielenmaisemia, muistumia menneisyydestä, joskus psykohistoriaa.

Olin taannoin tilaisuudessa, jossa keskusteltiin puurakennusten säilyttämisestä. Joku todisteli miten esimerkiksi omistussuhteiden vuoksi tuhovimmalta säilynyt Portsa (linkki)on tehokkaampaa rakentamista kuin kerrostalovaltainen Kerttulin alue.

Tilaisuudessa puhui vanhempi rouvashenkilö kertoi asuneensa puutalojen Kerttulissa. Ei ollut vettä eikä kunnon vessoja. Tilat olivat ahtaita. Oli siis melkoista luksusta päästä uusiin kerrostaloihin asumaan.


Meritekniikkaa ja äimistelyä

Viime viikko merellis-teknisissä tunnelmissa Navigate messuillaNavigatormagazine. Hienoja uutuuksia, digitaalisuutta, kelluvia kaupunkeja.

Tekniset ratkaisut hämmentävätkin, ellei ole ihan friikki ja koulutus on yhteiskunnallis-filosofinen. Pehmeän puolen ratkaisuista tulee mieleen KiVa-koulu, josta on saatu vientituotekin. Isompi kokonaisuus on tietenkin sote-uudistus, ja nyt meneillään oleva terveysbisneksen järjestäytyminen. Rahalla saadaan hyvää aikaiseksi, mutta on siinä vaaransakin.

Yhä mutkikkaammaksi käyvä maailma ja eritasoiset asiantuntijat jylläävät.

Otetaanpa esim. terveyskeskustelu ruuan ympärillä. Asiantuntijat ovat ihmeissään, kun ei heitä uskota. Vanha terveysympyrä toisinaan päivitettynä on paras. Silti tulee kummallisia karppausbuumeja tai muulla tavoin halutaan kyseenalaistaa asiantuntijuus.

Miksi mielipide asetetaan vastakkain ja samalle viivalle tutkitun tiedon kanssa? Miksei tämä hyvä kelpaa?

Perus tietämykseen ihmisestä taitaa kuulua ajatus, siitä, että yksilö haluaa hallita elämäänsä. Senkin takia älämölö syntyy helposti, kun omaan reviiriin kajotaan. Kuka helvetti sanoi, etten saa syödä makkaraa! Jos laihdutan tai lihotan itseni kuoleman partaalle, mitä se muille kuuluu. Graffiti Graffitin vaiheista seinässä lienee samaa henkeä. Miksi pitäisi tuijottaa tylsää harmaata betonia, kun voi laittaa siihen oman puumerkin. Kaikki, jos kukaan, eivät toimi rationaalisesti ympäristönsä tai itsensä hyvää ajatellen.

Uuden ajan kynnyksellä tarvitaan suuri loikkaus ajattelutavoissa. Olemmeko tekniikan jatke vai onko tekniikka meidän jatkeemme. Nyt uskotaan tekniikan kaikkivopaisuuteen vaikkapa siinä, miten terveyttä hoidetaan. Työn johtamista on viety tietoteknisiin sovelluksiin, joka tukkii helposti varsinaiseen substanssiin paneutumisen.


Fillareista on moneksi

Kaupunkipyörien ilmestyminen katukuvaan on Turussa uusi juttu. Helsingissä aloitetaan kolmas kausi ja kokemukset ovat olleet hyviä. Polkupyörää ei taannoisessa kaupunkien kehityssuunnitelmissa 1960-70-luvuilla pidetty oikein minään, sillä auto oli maanteiden tuleva kuningas. Polkupyöriä pidettiin lasten leluina tai harrasteena. Parkkipaikkaongelmien kehittyessä on herätty tajuamaan polkupyörän tilaa säästävä ominaisuus. Pelkästään asennetasolla matkaa on siihen, että polkupyörää pidettäisiin tasavertaisena liikkumismuotona auton kanssa. Eikä infrakaan sitä tue.

Moni muistaa elämänsä polkupyörät siinä missä autonsakin. Niillä on ollut funktionsa. Itse poljin lapsena Supo-merkkisellä (Suomen polkupyörätehdas) ja saattoipa nuorisopyörä olla samaa merkkiä. Varusmiespalvelun munamankelin muistaa jokainen ja niiden toimittamiseen ovat osallistuneet monet kotimaiset yritykset. Ensimmäisen vaihdepyörä oli monella 70-luvun lopulla tai 80-luvulla DBS tai Peugeot, itselläni Triumph. Jopot ovat taas suosiossa ja niitä valmistetaan Hangossa Helkaman toimesta.

Lukuisa joukko pyöriä on lähtenyt pitkäkyntisten mukaan. Omalle kohdalle on osunut Crescent, Helkama ja uusinta uutta edustanut hybridi, joka vietiin kellarista ammattimaisesti lukko pois poraten. Vakuutusyhtiö korvasi sen täydestä hinnastaan. Yhtenä yönä pyörä ilmestyi takaisin kadulle. Hässäkään liittyi poliisin yöllä pois viemä kadulle kaatunut huumeveikko. Tsekkasin runkonumeron ja soitin vakuutusyhtiölle. Joutuisin maksamaan täyden hinnan hiukan näpelöidystä pyörästä. No, en suostunut, mutta yhtiö pyysi minua pitämään pyörän kunnes poliisi sen hakisi.

Lyhyt historiikki

  • Olympia merkkisten pyörien valmistus alkoi vuonna 1904 Kaarinassa. (Konetehdas)
  • Rautateollisuusosuuskunnan nimikkopyörä Pyrkijä oli 30-luvulla Suomen myydyin pyörä.
  • Kone ja Terä Tampereella valmisti vuodesta 1933 lähtien Jaguar-, Peto- ja Tammer – merkkisiä pyöriä.
  • 1950-luvulla pp-teollisuus kukoistai ja maassa valmistettiin yli 100 000 erilaista pyörää. Ruotsalainen Monark tuli markkinoille 1959 pyörätehdas perustettiin Kokkolaan.
  • 1970-luvulla pyörämuoti suosi ketjuvaihteisia retkipyöriä; Tunturi ja Helkama kilpailivat nyt ranskalaista Peugeotia ja norjalaista DBS:ää vastaan.
  • Nykyään tehtaista on jäljellä Helkaman Hangon tehdas, joka valmistaa Jopoja. Pieniä erikoistoimijoita tekee kokoonpanoa sekä perinteisten että sähköpyörien osalta.


Omakotiasujan pitää olla aktiivinen tiedonhakija

Kymmenen vuotta omakotiasujana on opettanut, ettei mitään tapahdu ilmaiseksi. Huolloissa selviää satasilla. Suuremmat remontit ovat aina nelinumeroisia.

Aina jotain ihmeteltävää.

Viemäri menee tukkoon, otat ensimmäisen firman joka eteesi sattuu. Viemäri avataan yhdellä rysäyksellä. Pari kaveria lampsii sisään kuraisissa kumisaappaissaan, murahtelee jotain ja vetää helvetinmoisella paineella viemärin tyhjäksi. Seuraava kontakti onkin lasku, joka on tehtyyn työhön nähden korkea. Toki laitteet maksaa, mutta parisataa kymmenen minuutin työstä tuntuu liioittelulta.

Seuraavalla kerralla olet jo viisaampi. Ekstrapalvelu tai –tietoa tuntuu juhlalliselta. On mukavampi tilata ihmiseltä, jolta saa vastauksia. Silloin yrittäjä on jo melkein kaveri. Ja yleensä problematiikka on vanhassa talossa sellainen, ettei vastausta löydy apteekin hyllyltä.


Asumisen sosiaalinen ulottuvuus

Asumisen sosiaalista ulottuvuutta tutkivassa yhteiskuntatutkimuksessa on erilaisia suuntauksia. Missä ja miten asutaan lienevät ydinkysymyksiä, jonka tiimoilta viritellään tutkimuksia esimerkiksi asumistasojen eroista, julkisen ja yksityisen rajankäynnistä asuinympäristössä, asuntopolitiikasta tai sisustamisen trendeistä.

Pari esimerkkiä. Sari Puustinen on tutkinut Urban-hankkeen puitteissa mitä asumisessa arvostetaan pääkaupunkiseudulla.
Viralliset asuntopolitiikan arvoperusteet kohtuullisuus, monipuolisuus ja energiatehokkuus ei välttämättä ole yhtä omien arvojen kanssa.

Omatoimisuus, talon rakentaminen miehen mittana, itse pärjääminen, urbaanin luonnon arvostus, tasa-arvoihanne ja normatiivisuus nousevat tärkeimpiksi ihanteiksi. Jokaisella ulottuvuudella on historiallinen taustansa: sosiaalipoliittinen, taloudellinen, työvoima tai aluepolitiikka. Näistä on kuitenkin puuttunut asukkaiden näkökulma.

Normatiiviinen perinne suosii tasapäistä asuntorakentamista. Arkkitehtooniset tai esteettiset sisällöt ja arvot eivät nouse tutkimuksen mukaan ihmisten mieliin ensimmäisenä.

Kun asumisen yhteiskunnallinen tutkimus on suhteellisen monitahoista, mitä siis tarvittaisiin lisää? Professori Hannu Ruonavaaran mukaan tarvittaisiin asumisen mikrososiologiaa, joka arkisen toiminnan ja vuorovaikutuksen tasolla pureutuu asioihin. Lisäksi tarvittaisiin asumisen ja asumisen järjestelmien vertailevaa historiallista sosiologiaa sekä teoriaa sosiaalisten mekanismien paljastamiseen.

2000-luvulla todistamme kaupunkien uutta tulemista. Teollinen yhteiskunta rakensi kaupunkeja massoille, nyt niissä asuu yksilöitä. Tämä yhteensopimattomuus purkautuu kaupunkien reunavyöhykkeiden pientalounelmiin ja ostosparatiiseihin. Toisaalta meillä on nyt käsissämme yhteistyön välineitä, joilla kaupungit saadaan vastaamaan yksilöistä rakentuvien yhteisöjen tarpeisiin, ja muokkaantumaan heidän haaveidensa ja hyveidensä mukaisiksi. Iso kysymys on siis, kuinka tehdä kaupunkiympäristöstä yhtä muokattavaa kuin pakettitaloista, omasta puutarhasta tai asunnon sisustuksesta.

TE


Rakennussanomat/Lounaisranta 9/2015

Kaupungit nosteessa –keskustat näivettyvät

Kaupungistuminen on tällä hetkellä kovassa nosteessa varsinkin suurimmilla kaupunkiseuduilla, mutta myös maaseudulla on nähtävissä siirtymistä taajamiin. Tämä merkitsee palveluiden ja asuntojen tarpeen kasvua. Hypoteekkiyhdistyksen Ari Paunan mukaan (HS 11.4) Tampereen, Turun ja pääkaupunkiseudun kasvaville markkinoille tarvitaan jopa puoli miljoona uutta asuntoa seuraavien 15 vuoden aikana.

Autoilu ja kauppa

Aikanaan auto oli vapauden ja liikkumisen symboli. Nyt se usein mielletään ruuhkien kasvaessa aikaa tuhlaavaksi, saastuttavaksi ja vaaralliseksi. Kaupungeissa se sitoo valtavasti tilaa. Kaupunkien tiivistyminen palveleekin joukkoliikenteen, jalankulun ja pyörällä liikkumisen kehittymistä. Siinä missä auton parkkipaikka vetää neljä ihmistä, menee pyöräilijöitä helposti samaan ruutuun parikymmentä.

Autonsa parkkiin jättävä ja jalan kulkeva asiakas jättää pikkuputiikkeihin rahaa. Toriparkit ovat osoittautuneet Ylen tekemän jutun mukaan hyviksi valtaosassa kaupungeista. Liikennesosiologi Kalle Toiskallion mukaan toriparkki elävöittääkin keskustaa lähinnä yksityisautoilijoiden ja yrittäjien näkökulmasta. Toisaalta jos (tori)parkkeja ei olisi, tuottaisivat autopaikkaa hakevat ylimääräistä turhaa ajelua kaupungissa.

Huhtikuussa vieraili muodissa oleva amerikkalainen kaupunkisuunnittelija Jeff Specks, joka julistaa kävelykaupunkien kauneutta. Specks puhuu tietenkin amerikkalaisista kaupungeista, jotka ovat monesti rakennettu autoilun ehdoilla esikaupunkipainotteiseksi. Autoa tarvitaan kaikkialle kulkemiseen.

Specksin mukaan kävelylle oivalliset kaupungit täyttävät joitakin ehtoja. Ensinnäkin pitää olla syy kävellä. Kävelyn mielekkyyteen vaikuttavat ympäristön mielenkiintoisuus ja turvallisuus. Korttelien ja rakennusten koolla on merkitystä.

Amerikassa on tehty Specksin mukaan kokeiluja kaupunkeihin vievien ja poistuvien usean kaistan valtateiden vähentämisenä. Kaistoja on vähennetty esimerkiksi kuudesta viiteen tai neljään. Kaistat on varattu taskuparkeille, vihreille istutuksille ja polkupyöräteille Kävelijän ja pyöräilijän turvallisuuden tunteen kasvattamiseksi. Eikä kyse ole pelkästään tunteesta, sillä New Yorkissa tehdyt uudistukset vähensivät onnettomuuksia (HS 9.6). Toisaalta vei pitkän aikaa ennen kuin kauppiaat pystyttiin vakuuttamaan ettei kauppa kärsi.

Missä keskusta

Turun keskustaa pohdittiin Ylen nettipalstalla tammikuussa. Turkulaiset olivat miettineet mihin sijoittaisivat kaupungin keskustan. Aika moni oli sitä mieltä, että Aurajoen ranta on paras paikka. Löytyi niitäkin jotka suosivat kauppatoria erityisesti torikaupan takia. Kävelykatu miellettiin liian pieneksi, mutta muuten mukavaksi. Jonkun mielestä ei mitään keskustaa olekaan, vaan on iso keskusta-alue, joka alkaa tuomiokirkolta ja jatkuu Aurajokea sataman suuntaan käsittäen luonnollisesti varsinaisen kauppakeskustan.

Miellyttävät paikat tuntuvat olevan ilman autoja: Vanha Suurtori, Vähätori, Kauppatori, Aurajoen ranta, Tuomikirkon ympäristö ja kävelykatu. Kukaan ei maininnut esimerkiksi Aninkaisten mäkeä tai Auttisten aukiota. Ja ehkä koko ajatuksen ydin onkin seuraavassa: Mitä keskusta tarkoittaa? Maantieteellistä, kaupallista, sosiaalista tai jotain muuta keskustaa? Monelle Turussa asuvalle sosiaalinen keskusta on yliopiston kampusalueella tai facebookin tuottamassa informaatiossa. Yhdistyisikö keskusta mahdollisesti tulevassa matkakeskustassa?


Rakennussanomat 12/2013

Kaupunki rakentuu ihmisistä ja luovasta työstä

Luovamon järjestämässä luento- ja keskustelusarjassa puhuttiin luovan työn panoksesta kaupungin rakentumisessa. Puhujaksi oli saatu Helsingin entinen elinkeinojohtaja, nykyinen konsultti Eero Holstila, jota mukailen seuraavassa väljästi.

Miksi suuret kaupungit kasvavat, vaikka internet mahdollistaa viestinnän ja työskentelyn vaikka mökiltä? Vastaus on yksiselitteinen: vuorovaikutus. Ihminen on lajiluonteeltaan laumaeläin ja viihtyy porukassa. Varsinkin jos porukka on samanmielistä tai kokoontumiselle on yhteinen syy. Sen vuoksi kaupunkien suurille festivaaleille, markkinoille ja tapahtumille on jatkuvasti kysyntää. Nuoremmat haluavat asua kaupunkien keskustoissa ja haluaa elää autovapaata elämää lähellä työpaikkoja. Näin ainakin uskotaan Helsingissä.

Suomen mittakaavassa kaupunkihistoria on mennyt karkeasti siten, että ensin tuli savupiipputeollisuus, joka veti maalta väkeä kaupunkiin, sitten ict-alat, mutta kolmanneksi tulevaisuuden alaksi Holstila nosti luovuuden. Luoviksi aloiksi katsotaan väljästi kaikki alat, mutta ytimessä on tietenkin erilaista taidetta liki liippaavat lajit. Taide on luovuuden raskasta sarjaa ja kytkeytyy nykyään kepeään viihteeseen saumattomasti.

Avoimuus on kasvavan kaupungin minimi

Miten kaupungit Suomessa pärjäävät luovien alojen kanssa? Holstilan mukaan Helsinki pärjää kyllä, koska siellä tajuttiin jo kulttuuripääkaupunkivuonna taiteen merkitys kaupungin kehittymiselle. Oulu on murheen kryyni ja Tampere kysymysmerkki. Hyvänä kakkosena voisi Helsingin jälkeen tulla Turku. Vanha kaupunki, yliopistot ja riittävä kulttuurimyönteisyys voisivat toimia moottoreina.

Korkeakoulut ja opiskelijat kansainvälistyvät ja tuovat uusia tuulia, ja opiskelijat ovat usein kaupunkikulttuurin edelläkävijöitä. Avoimuus on kasvavan kaupungin etu. Turullakin on olemassa jo visiopaperi, joka on kuitenkin hautautunut julkisuudelta piiloon. Missä lie kaupungin pohjattomassa kassakaapissa.

Turun ominta kaupunkitunnettavuutta voidaan edistää keskittämällä katse historian tuotteistamiseen, Itämeren ja ympäristövastuun kytkemiseen. Paljon on jo olemassa olevaa pohjaa kuten erilaiset kaupunkifestivaalit, kärkiklusterit bioala, meriteknologia ja lääketeollisuus.

Holstila peräänkuulutti Helsingin ja Turun yhteistyötä, yhteismarkkinointia ja yhteisten tapahtumien järjestämistä. Helsingissä puhutaan Guggenheimista, mutta miten se heijastuisi Turkuun? Olisiko Turku paikkakunta hieman yli tunnin ajomatkan päässä pääkaupungista? Vai kenties tapahtumat, jotka tukisivat toisiaan molemmissa kaupungeissa.

Visioista arkitodellisuuteen

Monet näistä Holstilan esittämistä ajatuksista ovat visioita. Jotain on tietysti tapahtunutkin. Esimerkiksi Logomo on hiljalleen täyttänyt sille asetettuja tavoitteita. Ooppera Eerik XIV on historian tuotteistamista parhaimmillaan tai tilaisuudessa ilmaan heitettyä valokaupunkiajatusta tukemaan on uusi Kirjastosilta mitä parhain. Kaikki muistavat, että Aurajoen rantoja paranneltiin Tall Ship Racea varten.

Lyhyissä keskusteluissa välittyi aika kaukana visioista olevia kokemuksia. Joku valitteli, ettei kehyskuntiin kantaudu Turun tapahtumista mitään tai jopa etteivät ”maalaiset” koe Logomon tapahtumia omakseen. Myös kulkuyhteydet ilman omaa autoa ovat liian kömpelöitä. Yhteistyö helsinkiläistenkään kanssa ei ole sujunut, vaan tunne on altavastaajaksi jääminen: Älkääs landet hyppikö nenille, kun me kerrotaan miten asiat ovat!

Joulukaupunki laitettiin taannoin pakettiin ja viskattiin Korvatunturille takaisin juuri kun siihen alkoi tottua. Silti jotain tarttis tehdä turistien hyväksi.

Ehkä Turkua pitäisi hehkuttaa kokonaisen talven aina Amerikan tuomisina tulleesta Halloweenista (tai kekristä) lähtien, Pyhän Lucian päivä välissä, joulumarkkinoilla ja Aurajoen historiallisen seudun valomaiseman kautta loppiaisen Mardi Grasiin. Ympyrä sulkeutuisi amerikkalaisuuden syleilyyn, mutta välissä voisi olla pakkasukon ja nuutin päiväkin. Olemme eläneet monikulttuurisuudessa jo satoja vuosia.

TE/RakSan